Maailman kaunein nimi?

 Minun nimeni. Siitä minut tunnetaan. 

Tosin nimeni on aiheuttanut hämmennystä aina. Lapsena se oli oikea kivireki, koska kukaan ei osannut sanoa sitä, saatikka kirjoittaa. Se oli ärsyttävää. Olla huomion keskipisteenä eikä toinen ymmärrä mitä sanot. Nimestäni ei saanut muodostettua järkevää lempinimeäkään.  Vanhemmiten nimeään on alkanut kantamaan ylpeänä, koska toista samannimistä en ole Suomessa tavannut.

Lasten ollessa pieniä olin tietenkin äiti. Nyt harvemmin he enää äitiä huutavat, tytär kutsuu mammaksi ja olenkin miettinyt muodostuuko siitä kutsumanimi myös lastenlapsille sitten joskus kymmenien vuosien päästä :D !! Koska uudet lapset eivät kutsu  minua äidiksi, kuulen nimeäni todella paljon. Ja se on kyllä ihan mukavaa, paitsi päivinä kun se ei ole mukavaa. 

Miten paljon nimi antaakaan syvyyttä ihmiseen. Sanoessasi toisen nimen tuot esille paljon  muutakin kuin vain nimen. Tuot esille paikan missä asuu, perhetaustat, jopa ajatuksia ja mielikuvan ihmisestä. Monesti tutustuessa ihmiseen nimen mielikuva vaihtuu, melkeinpä nimi muuttaa muotoaan. Nimestä löytyy erilainen sointi ja se voi pehmentyä, toki voi se kyllä terävöityä ja saada matalamman äänen. 

Olisiko se sinun nimesi?

Meillä asuvilla lapsilla on lempinimet, joilla bioperhe ja työntekijät ennen meitä heitä kutsuvat. Meille tullessa yritin alkuun kutsua lempinimellä, mutta lapset pyysivät kutsumaan oikealla nimellä. Ja täysin ymmärrettävää, ettei vieras ihminen ja vielä se perheen äiti, voi kutsua nimellä jota lempinimeksi kutsutaan. Lempi lempinimen edessä kertoo mihin sitä käyttävä haluaa johdattaa kuulijan. Olet minulle enemmän kuin nimesi. Olet minulle l e m p i nimenä tunnettuna enemmän. 

Ajattelisin, ettei se lempinimi vie oikean nimen arvoa pois. Lempinimeä harvemmin käytetään virallisissa puheissa taikka vieraan kanssa keskustellessa. Venäjän kielessä nimeen kun lisätään tietty lopputavu, se tekee nimestä hellittelevän. Suomen kielessä tälläistä ei ole, vaikka se helpottaisi kovin kun se oma nimi ei vääntyisi ja kääntyisi vaan loppuun tulisi kaikille tuttu hellyyspääte.

Sanotaan, että rakkaalla lapsella on monta nimeä. Eipä tuo ole rakkautta vähentänyt vaikka ei meidän pojilla lempinimiä perheen sisällä ole, taikka kasvattanut vaikka tyttärellä on. Kaikki yhtä rakkaita, kolme virallista nimeä omistavaa upeaa yksilöä.

Mielen tyhjennystä ....vai kaappien?

 Olen viime viikkojen aikana siivoillut kotona kaappeja ja laatikoita. Ollaan asuttu tässä 25vuotta ja onhan tuota tavaraa kertynyt, vaikka aika ajoin teen tämmöisiä samanlaisia tavaraa- pois - siivoja. Nyt olen käynyt läpi sellaisia paikkoja, joihin on kertynyt kaikkea mitä en tiedä mihin laitan. Esimerkiksi tuvan ison kaapin laatikoista löysin synnytyslaitoksen kortin. Eihän se ole ollut siellä kuin 24vuotta! Päätin, että nyt joko roskiin tai etsin kaikille oman paikan. Nytkin pöydällä on vanhan yrityksen papereita...en taida niitä tarvita enää. 

Käyn paljon kirppareilla ja teen (omasta mielestä) upeita löytöjä. Sen verran olen viisastunut, että ostohetkellä täytyy olla ajatus esineen paikasta kotona. Ellen näe tavaran paikkaa, se täytyy jättää ostamatta. 

Tykkään vaihdella vuodenaikojen mukaan niin koriste-esineitä kuin mattoja ja verhoja, joten niitä kyllä on pidettävä varastossa ja ennnekaikkea löydettävä se varastotila. No tässäkin olen viisastunut. Kaikkea kaunista ei tarvitse säilöä vain kauneuden takia. Kiertoon, niin että seuraava omistaja voi oikeasti laittaa esille kaiken kauniin. Ja mitä luultavammin, emme tule asumaan tässä talossa vanhuuteen asti, niin ei kannata säilöä kaiken maailman tavaraa. Näissä vuodenaika-vaihtelu tavaroissa on jo aika paljon!b

Ja aivan kuin tyhjäilisin mieltäni samalla kun kaapit ja laatikot tyhjentyy. Monesti sitä on mielessä monta asiaa ja alimmainen asia häiritsee, muttei se saa sananvaltaa kaiken päällä olevan takia. Olen huomannut, että jos en kertakaikkiaan saa jotain asiaa mielestäni esimerkiksi pariin kolmeen päivään, on istuttava ja pohdittava/kirjoitettava asia pois mielestä. Koska koko ajan skannailen ympäristöä ja ihmisiä, ja uusia asioita pyrkii mielen päälle. Sitä on pian kuin tuvan laatikko, 24vuoden takaiset asiat mielessä, eikä saa ajatuksiaan tyhjiksi millään. Ei ne mielen päällä olevat asiat säilömällä muutu miksikään. Tosiasia on, että jotain täytyy tehdä. 

Ja jostain syytä tämä kirjoitus jäi tänne, enkä saanut lopeteltua tätä vaikka mielessä oli. Tosin tämä arkikin on ollut haipakkaa. Yrittäjänä kalenterin voi koota siellä muun olevan sekaan, mutta nyt on ollut asiakkaita itsellä paljon ja kaikki muu päälle. Ja ollaan pidetty muutama vapaapäiväkin puolison kanssa. Meille kun kertyy 2 vapaapäivää kuussa. Tosin oma vapaapäivän vietto on aloitettava lomaperheen kalenterista. 

Jotenkin ajatukset on pyörinyt tuossa mielen täyteydessä ja sieltä asioiden kaivamisesta taikka pulpahtelemisesta. Ja miten sitä asiat tuleekin yhtäkkiä mieleen mitä oudoimmissa paikoissa.  Ihmeellinen paikka tuo mieli. Kuinka sieltä kaiken seasta tulee muistoja. Kävimme tätini luona viikolla ja katselimme valokuvia. Miten sitä muistaa kuvaa katsoessa mitä ennen kuvaa tehtiin ja kuulee puheen sorinan sekä heidän äänen joita enää muistoissa kuulee. Ja miten teki hyvää puhua mielessä olevista asioista. Ja näköjään tässä iässä haluaa onkia kaikkea vanhaa omaan sukuun liittyvää.

Luopuminen

 

                                 

Tuolla jo aiemmin kirjoitin, että tyttäremme vietti meillä vain kesiä ja talvilomia, tämä tarkoitti hänestä luopumista talven ajaksi. Jaoin äitiyttä ja opettelin aivan uuden tunteen äitiyteen. Luopumisen. Kaikkihan me tiedämme lasten lentävän pesästä jossain kohtaa, mutta sitä ajattelee sen olevan kaukana tulevaisuudessa. Koko peruskoulun ajan, odotin että josko joskus saisin pitää tyttöä läpi vuoden, se päivä koitti sitten lukion alkaessa. Pitkiä vuosia odottaa, mutta se oli meidän arkea. Minun arkea. 

                                                        

Nyt jotenkin ajattelen tuon ajan valmistaneen minua luopumiseen ja erilaiseen ajatteluun äitiydestä. Kun lapset olivat pieniä, minusta ei olisi ollut sijaisäidiksi. Jo pelkästään tyttäremme kesälomat oli niin tärkeitä koko perheelle, etten olisi pystynyt tasapuolisesti suhtautumaan muihin lapsiin. Olisin vetänyt reippaasti kotiin päin kaikessa. Opin kuitenkin, että voin pitää huolta ja rakastaa, ja samalla teen sitä luopumalla. Luottamalla, että lyhyessäkin ajassa pystyn näyttämään rakkautta ja huolenpitoa. Lyhytkin aika tekee paljon, kun se sisältää aitoa turvaa. Omaan kasvuuni tarvitsin tuon ajan, meidän perheen ajan. On siis olemassa omien lasten lapsuusjutut ja sitten on - nyt aika. Haaveeni on aina ollut kasvattaa muidenkin lapsia, mutta kaikkeen täytyy olla valmis. Minulla "jolloin lailla" valmiiksi tulemiseen meni noin 20vuotta. 

Nuorin poikamme on armeijassa, eikä taida kovin pitkään asua äidin ja isän kanssa sieltä päästyään. Mielen täytti haikeus viedessäni poikaa armeijakuljetukseen. Lasten kotona asuminen on ohi. Nyt alkaa se aika, kun he kaikki asuvat muualla ja tulevat käymään kotona. Olemme puolison kanssa nyt kaksin + tietenkin nämä meillä asuvat. Mutta meidän ydinperheestä kotona olemme me. Ja vanha klisee, kuinka nopeasti aika meni ja osasinko nauttia lapsiajasta tarpeeksi!? Ja kuinka nautin kun he tulevat käymään ja saan viettää aikaa heidän kanssaan.

Luopuminen koittaa myös ajatellen näitä meillä asuvia lapsukaisia. Se on kuitenkin erilaista. Mielen täyttää tuolloin varmasti haikeus ja suru, mutta silti se on erilaista. Tämä on työtä, vaikka sitä erilaisesti ja 24/7 tehdäänkin. Luodaan ihmissuhde, mikä kestää läpi elämän. Olemme olemassa heillekin, vaikka eivät enää meillä asu. Hauskaa on miettiä millaiseksi suhde muodostuu sitten kun ovat muuttaneet pois. Tulevatko kuinka käymään? Minkälainen keskusteluyhteys säilyy? Olemmeko yhtä paljon heidän arjessa kuin olemme näiden omien aikuisten lasten? Vuosien varrella varmasti saamme jo nähdä minkälaisia aikuisia meistä heille muodostuu.

Voi sentään, luopuminen! Pakkohan se on irti päästää, muistelee vain omaa aikuisuuteen opettelemista. Kotoa halusi päästä omilleen. Näyttää, että kylläpä me pärjätään. Näin me luodaan omia perinteitä ja omaa meidän perhettä. Onneksi tuolloin ei tiennyt mitä tulee elämässä eteen. Onneksi en tiennyt paljonko minua on elämän koulittava, että saavutan tämän mitä nyt olen. Ja oisinpa tiennyt, että aika menee aikuisten oikeasti niin nopeaa.

Sanojen tarkoitus

Olen viime aikoina pohtinut sanoja. Tai aina sanat on tärkeitä, tämän syksyn kirjoittamisen kurssin jälkeen sitä on miettinyt kuinka erilaiselta sanat kuulostaa itse kullenkin. Sanojen merkitystä. Sitä, että joku sana tarkoittaakin minulle eri asiaa kuin jollekin toiselle. Jopa niin, että kuulen sanan eri äänensävyllä sanottuna kuin mitä se edes sanottiin. Tuo kirjoittamisen kurssitapaamiset oli verkossa ja meitä naisia oli eri puolelta Suomea ja yksi Skotlannista. Kun asuu kauan ulkomailla väkisinkin jää äidinkielen kehityksestä. Hänen käyttämänsä sanat ja kieli oli todella raikasta ja rikasta, koska se oli erilaista suomen kieltä.

Meillä asuva lapsukainen omaa myös erilaisen sanavaraston. Hänen lausahdukset menee toisinaan legendaaristen lausahdusten puolelle ja jäävät perheeseen lentäviksi lauseiksi. Toisinaan hänen on vaikea löytää sanoja ja kertoa mitä tarkoittaa, sanat on tärkeitä ymmärretyksi tulemiselle. Kaikki ne pienet, yksittäisetkin sanat siellä lauseiden keskellä. 

Parisuhteessa sanojen tarkoitus on muodostunut meille tutuksi 27 vuoden aikana. Mitä luultavammin aina tiedämme toistemme perimmäisen ajatuksen, mutta päivän toimet, omat mietteet, kaikki ympärillä tapahtuva vaikuttaa siihen kuinka toisen sanat kuulemme. Monesti otamme pienenkin sanan syyniin ja takerrumme siihen, vaikka kuultu asiakokonaisuus on meille tuttu ja voisimme luottaa kuulemaamme. Luottaa siihen, ettei se toinen nyt tarkoita niin kuin tunnen. Ja nimenomaan niinkuin tunnen. Ne tunteet suurennuttaa yleensä noita pieniä muttia, ehkiä ja jossia. 

Lapsukaisen sanat on monesti kovin oivallisia. Hän käyttää sellaisia sanoja, mitkä kuvaa oikeaa asiaa, mutta ei ole virallisesti oikea sana. Esimerkiksi kyynelkanava on itkureikä, talvi on joulu, tonttukoira on kääpiömäyräkoira. Kaikki nuo hänen sanansa on täysin ymmärrettäviä. Reiästähän se kyynel tulee, joulu on talvella, tonttu ja kääpiö. Siinä tilanteessa kun hän asiaa selittää, on monesti vaikeuksia a) päästä kärryille mistä puhutaan b) yrittää pysyä pokkana. Kun pokka pettää, on se kyllä selitettävä lapselle ja silloin nauru raikaa häneltäkin. Mutta kun muut ei ymmärrä sanoja taikka mitä kertoo, turhautuminen paistaa kaikin tavoin lapsesta. Meillä kaikilla on tarve tulla ymmärretyksi. Saada omat sanat kuuluviin. Saada toinen nauramaan juuri minun sanoilla. Lapsukainen esimerkiksi toistelee silloin tällöin sanaa, mikä sai meidät ensimmäisen kerran nauramaan...fresipentti(presidentti).

Yleinen viisaus; mitä puhut, sitä kylvät. Yksi tärkeimmistä työkaluista luoda turvattomuuden kokeneelle turvaa. Ei tarvita sen suurempia ja monimutkaisia kursseja. Puhuessasi, aluksi itsellesi, rauhaa ja iloa, se leviää ympärillesi. Yhtään vähättelemättä trauman kokenutta taikka niitä tunteita sieltä. Ne kulkee matkassa mukana meillä kaikilla ja niistäkin on puhuttava. Onneksi Suomessa on trauman käsittelyyn saatavilla alan ammattilaiset. Ne kannattaa aina käyttää hyväksi. 

Joku viisas on jossain sanonut " Päivä jolloin istutat siemenen, ei ole päivä jolloin syöt hedelmän." 

Haluan oppia vielä kärsivällisemmäksi kuuntelemaan sanottuja sanoja ja olla värittämättä niitä tunteillani. Uskon, että se helpottaa lastenkin oloa, kun tunteet ei väritä sanojen ääriviivoja tarkasti. Kuitenkin kun tunne värittää, se saa mennä reippaasti yli rajojen. 

Tunteet ja sanat. Tunteminen ja ymmärtäminen. Tunnesanat ja sanotut tunteet.

Erilainen äitiys

Äitiyttä taitaa olla niin montaa lajia kuin on äitejä. Minulla äitiys on jakautunut monenlaisesti. On nimensä mukaista äitinä oloa, sijaistettua ja tukevaa äitiyttä. Näin kun ne jaottelee, niitä pystyy ajattelemaan erilaisina osina minua, mutta eihän se arkena jaotu näin karkeasti. Jokaisessa roolissani olen minä, mutta kyllä sitä lähestyy lapsia erilaisesti.

Kaikilla meillä on omat hankaluutemme elämässä, mutta sellaisena raakaotoksena yleensä on ajatus, lasten ollessa pieniä, myös huolet ja murheet on sitä. Lasten kasvaessa huolet muuttaa muotoaan. Ei se äidin sydän muuksi muutu vaikka lapsi kasvaa. Meillä kaikki kolme jo aikuistuneet, nuorin juuri armeijassa. Enää ei mietitä millaset toppahousut hankitaan taikka onko luistimet taas pienet. Nyt puhutaan töistä, lainanmaksusta ja auton hankkimisesta. Ja silti äiti miettii illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi jokaista heistä. Kiitän maailmankaikkeutta watsapista, melkein kuin kaikki koolla useasti viikossa, kun sinne joku laittaa viestiä ja toiset vastaa. 

Viime keväänä havahduin ajatukseen, että olen kaikille lapsille saatavilla joka ainoa sekunti koko päivän. Halusin kipeästi  jotain vain minulle -aikaa. Ja pieni välihuomautus, että puolisolle kyllä ains saatavilla. 26 vuoden aikana toinen on muodostunut puoliskoksi ja osaksi minua. Olin helmikuusta käynyt lyhytterapiassa ja terapeutti ehdotti kirjallisuusterapiaa. Ja tuo ryhmä osoittautui yhdellä sanalla WAU kokemukseksi.

Tyttäremme on kaikella muulla lailla meidän, muttei biologisesti ja hänen kohdallaan opettelin jakavaa äitiyttä. Talvisin olimme pitkiä aikoja erossa. Oikeastaan oma ikävä oli sysättävä syrjään, koska näki poikien ikävän täällä ja skypen välityksellä tytön. Aina kun skype soitti usein suuntaan tai toiseen, tiesi että ikävä on vallannut. Mutta voi noita kesiä kun lapset oli pieniä! Omat haasteensa kaikessa, mutta nyt kun lapset puhuvat muistoistaan, voi todeta ettei ole aivan mönkään mennyt. Kuulemma kolme haavia pikku kalojen pyydystämiseen olisimme voineet hankkia sen yhden sijaan. 

Tukevaa äitiyttä opettelin onneksi ennen tätä sijaisäidin hommaa. Sai pieninä annoksina tutustua siihen osaan itsessään. Tukiperheenä toimitaan viikonloppu kerran kuussa. Todellinen tutustuminen lapsiin kestää näin pidempään. Lähinnä nuo viikonloput on yhdessäoloa ja lasten kanssa jotain tekemistä. Annetaan sinne kotiin levähdyshetki. Havaintoja tehdään lasten käyttäytymisestä ja kirjataan raporttien muodossa sosiaalityöntekijälle, mutta päävastuu kasvattamisesta on siellä kotona. Toki voidaan palavereissa hakea kodin haasteita ja yhdessä niitä asettaa päämääriksi tukitoimintaan. Tukiperheäitinä teen lasten kanssa paljon asioita, pelaamme, juttelemme, askartelemme, ulkoilemme. Oikeastaan viikonloput suunnitellaan päivä kerrallaan lasten kanssa, mitä seuraavaksi kukakin haluaa tehdä. Puoliso vastaa keittiöstä viikonloppuisin, viisi lasta syö paljon ja koko ajan! Ja kun mukana on diabeetikko, on ruokailut mietittävä. Jos synttärisankari haluaa pitsaa, se sovitetaan päiväruuaksi, ettei yöllä sokerit nouse.

Sijaisäitiys.....että minusta tulee sijainen, tarkoittaa ettei joku ole virassaan. Kun ajattelen asiaa niin, että joku sijaistaisi minua, en saa vietyä ajatusta edes loppuun asti. Ja kun näin ajattelen, tällöin minulta on noustava kunnioitus sitä äitiä kohtaan jonka sijaisena toimin. 

Meillä kaikilla on omat tapamme ja kodin säännöt, hoidamme kalenterimme eri lailla. On kuitenkin paljon helpompaa kun hyväksyy toisen erilaisen arjen, kuin yrittää käydä kenenkään kotia muokkaamaan samanlaiseksi kuin minun. Jo tuolloin kun tyttäremme matkusti kahden kodin väliä, oli hyväksyttävä ettei kaikki mene siellä toisessa kodissa kuten minä teen.  Jotenkin kaikkien lasten kohdalla on käynyt niin, että omaamme perheiden kanssa hyvinkin samanlaisen punaisen langan kasvatuksessa. Se hienosäätö tapahtuu juurikin näissä omien kalentereidemme suojissa ja se vain on hyväksyttävä. Tai keskityttävä omaan tekemiseen ja luotettava omiin vaistoihin. Ja kun luottaa itseensä siinä tekemisessä, tietää tehneensä parhaansa. Ja se riittää.

Sijaisäidin kurkiaura

Lenkillä ollessa näin kuinka kurjet harjoittelivat auraansa muuttolentoon. Aina samaan aikaan, samasta paikasta toiseen siirtyi valtava joukko lentäen matalalla huudon kera etsien omaa paikkaansa aurassa. Juuri ennen peltoa, minne laskeutuivat, aura sai muotonsa, huudon kuitenkin jatkuessa. Osa porukasta oli vanhuksia, monta muuttolentoa tehneitä. Ja osa nuoria, ensimmäistä auraansa harjoittelevia. Tuo kurjen huuto kuulosti todella huudolle, mutta oli lohduttavaakin. Omalla äänellään ne juttelivat ja ohjeistivat ensikertalaisia. 

Sijaisäitinä koen monesti takertuvani pieniin yksityiskohtiin ja hokevani puuduttavasti koko ajan samoja lauseita. 

" Hei, mitä nyt tarkoitat?" " Rauhoituppa nyt sieltä sisältäpäin, huomaatko kun sormet napsuttaa toisiaan, se monesti tarkoittaa ettet kuuntele" "Voisitko vastata siihen kysymykseen mitä kysyn, ei siihen mitä ajattelet minun tarkoittavan". Onko lapset menossa ylivirittyneeseen tilaan? Pian tästä on mentävä katsomaan mitä tuo nauru tarkoittaa. Onko nämä pieniä yksityiskohtia vai paloja isommasta kokonaisuudesta? Huoh...on vain luotettava siihen omaan sen hetkiseen arvioon missä mennään. Milloin puututaan ja milloin otetaan se opetuskohta mukaan kuvioon. Kyllästymiseen asti on "huudettava" auraan takaisin sieltä sivummalta.

Lapset on hämmästyttävän puhuvia. Kun heille löytää mielikuvan keskusteltavasta aiheesta, he osaavat kertoa omia ajatuksiaan. Tunteita on vaikea itse osata nimetä, mutta auttamalla nekin löytyy. Monesti lähestymme tunnetta ajatuksella missä se tuntuu, minkä muotoinen se on, minkä värinen tai makuinen se on. Näin lapsen ei tarvitse heti olla sanomassa tunnetta, mikä useimmiten on negatiivinen. Tällöin myös se negatiivinen tunne voi muuttua hiukan positiivisemmaksi, kun se saa vähän jotain muotoja. Ja varsinkin lapsen mielessä iso ja vahva tunne hiukan helpottaa. Taitaa kaikilla olla helpompaa kun löytää ääriviivat tunteilleen, ajatuksilleen jopa keholleen. Löytää oma paikkansa aurassa muiden seassa.

Suhtaudun sijaisäitiyteen työnä. Lapset eivät ole meidän emmekä halua heidän meitä kutsuvan isäksi ja äidiksi. Olemme asiasta heidän kanssa jutelleet ja lapsillekin oli helpompi, etten vienyt äidin roolia. Minua kutsutaan etunimellä ja äiti on äiti. 

Suhtaudun lapsiin kuitenkin leijonaäidin lailla. Uskaltakoon joku käydä heitä vastaan ja saa minut eteensä! Teen kaikkeni, että heidät otetaan tasa-arvoisesti porukkaan kuin porukkaan, minne milloinkin mennään. 

Lapset kuuluvat meidän perheeseen. He saavat ajatella omistavansa isosiskon ja -veljet. He saavat ajatella, että meillä on kesämökki ja me käydään aina hiihtolomalla pohjoisessa.  Kun kuuluu perheeseen se edellyttää, että perheessä ollaan tämän perheen lailla. Lapsille on esimerkiksi hiukan erilaiset odotukset pöytätavoissa kuin tukilapsille, jotka käyvät vain viikonloppuisin. Tästäkin juteltiin lapsille ja huomasi kuinka he ottivat sen kunnia-asiana, että meidän perheessä toimitaan näin. Olemme erityisempiä muihin meillä oleviin lapsiin nähden. Eli auraan otetaan ensikertalaiset kuin vanhat konkaritkin.

Monesti kun tulee puheeksi mitä teemme työksemme, kuulemme kuinka arvokasta työtä teemme. Sitähän se on. Vaikuttamalla yhden elämään, tulee vaikuttamaan hänen kauttaan monen muunkin. Kaikkia ei edes tiedä. Mutta eikö näin ole kaikissa töissä missä vaikutetaan lähimmäisen elämään? 

Kyllä ne siivet kantaa, vaikkei kantaisikaan aivan kurkien lentokorkeudella. Lohduttavaa on, että sen siivet omistavankin tätyy harjoitella lentotaitoa. Päivästä toiseen samoja, tuttuja asioita läpikäyden. Jokainen löytää vieläpä sen oman auransa, missä on parasta lentää. On luotettava myös tuuleen, sen rajuuteen ja lempeyteen. On otettava tuuli ystäväksi, eteenpäin vieväksi voimaksi, jolta oppii. On luotettava, että opitut asiat on jääneet mieleen ja ne kantaa omalla lentokorkeudella. 

Arkea Alanevalla

 Omat lapset liki jo maailmalla ja talo täynnänsä muiden lapsia. Vaikka tämmöisestä olen aina haaveillut, kovin myös romantisoin sijaisäidin tehtävän. Lapset saapuivat vähän varkain, sijaisvanhempien PRIDE -valmennuksen loppumetreillä. Olimme ajatelleet lyhytaikaisten sijoitusten olevan meidän juttu, mutta toisin kävi. Päätöksenteon hetkellä olo oli rauhallinen ja kaikki sujui omalla painollaan, ajattelimme tämän kuitenkin olevan oikea polku meille.

Lapsiin on luotu suhde, jokainen on löytänyt oman paikkansa meidän perheessä. Kalenterin pyörittäminen ja jokainen oikeaan paikkaan, sanaton ja selkeä sopimus että hoidan sen. Ja kalenteri-ihmisenä tykkään suunnitella arjen. Hierojana pystyn suunnittelemaan asiakkaat ja vapaat toimimaan meidän muun arjen kanssa. Hattua nostan sijaisvanhemmille, jotka  käyvät 8-16 töissä ja siihen hoitavat lapset ja heidän asiansa. Lasten kannalta hyvin selkeät jokapäivä toistuvat rutiinit luo heille turvaa ja huomaan omien ajatustenikin saavan kalenterista selkeyttä. Eli meidän arki pyörii viikosta toiseen samalla lailla.

Haluan antaa lapsille muistoja leipomusten tuoksusta koulusta tullessa. Haluan antaa muistot nipottaja sijaisäidistä, joka kuulusteli kokeisiin. Haluan luoda järjestystä päiviin, viikkorutiineihin ja tehdä juhlapyhien merkityksen tärkeäksi. Osa helppoa ja osaa joutuu viedä läpi toistojen kautta. 

Jo pelkkä vanhasta kodista lähtö tai vieminen, on lapselle traumaattinen kokemus. Miettii vain omalle kohdalle, mitä pakkaat mukaan kun ilmoitetaan että pakkaa tavarat, sinua tulee vieras pariskunta hakemaan? Alkuviikot lasten kanssa menikin uuteen paikkaan ja toisiimme tutustuessa. Vietimme kuherrusviikkoja. Luottamus syntyy ajan kanssa. Eri tahdissa kaikki me vastaanotamme ikävät kokemukset ja erilailla kaikki sen saman kokemuksen käsittelee. Näinhän se on lapsuudenperheissämmekin. Itselläni on pikkusisko ja -veli ja muistamme erilailla lapsuuden muistoja.

Huomenna jouluaatto. Koko joulukuu on otettu pienin askelin vastaan the aattopäivää. Tontut tuovat kirjeitä ja vihjeiden avulla löytyy pieniä lahjoja. Tontut myös kertovat kaikenlaista aattoon ja lahjoihin liittyvää. Josko poistaisi edes aavistuksen tuon jännittävän päivän varauksesta? Kaikkea kokeillaan, että innostus hiukan laantuisi. Kuitenkin muistaen, että joulu on lasten juhlaa.