torstai 2. helmikuuta 2023

Luopuminen

 

Tuolla jo aiemmin kirjoitin, että tyttäremme vietti meillä vain kesiä ja talvilomia, tämä tarkoitti hänestä luopumista talven ajaksi. Jaoin äitiyttä ja opettelin aivan uuden tunteen äitiyteen. Luopumisen. Kaikkihan me tiedämme lasten lentävän pesästä jossain kohtaa, mutta sitä ajattelee sen olevan kaukana tulevaisuudessa. Koko peruskoulun ajan, odotin että josko joskus saisin pitää tyttöä läpi vuoden, se päivä koitti sitten lukion alkaessa. Pitkiä vuosia odottaa, mutta se oli meidän arkea. Minun arkea. 

                                                        

Nyt jotenkin ajattelen tuon ajan valmistaneen minua luopumiseen ja erilaiseen ajatteluun äitiydestä. Kun lapset olivat pieniä, minusta ei olisi ollut sijaisäidiksi. Jo pelkästään tyttäremme kesälomat oli niin tärkeitä koko perheelle, etten olisi pystynyt tasapuolisesti suhtautumaan muihin lapsiin. Olisin vetänyt reippaasti kotiin päin kaikessa. Opin kuitenkin, että voin pitää huolta ja rakastaa, ja samalla teen sitä luopumalla. Luottamalla, että lyhyessäkin ajassa pystyn näyttämään rakkautta ja huolenpitoa. Lyhytkin aika tekee paljon, kun se sisältää aitoa turvaa. Omaan kasvuuni tarvitsin tuon ajan, meidän perheen ajan. On siis olemassa omien lasten lapsuusjutut ja sitten on - nyt aika. Haaveeni on aina ollut kasvattaa muidenkin lapsia, mutta kaikkeen täytyy olla valmis. Minulla "jolloin lailla" valmiiksi tulemiseen meni noin 20vuotta. 

Nuorin poikamme on armeijassa, eikä taida kovin pitkään asua äidin ja isän kanssa sieltä päästyään. Mielen täytti haikeus viedessäni poikaa armeijakuljetukseen. Lasten kotona asuminen on ohi. Nyt alkaa se aika, kun he kaikki asuvat muualla ja tulevat käymään kotona. Olemme puolison kanssa nyt kaksin + tietenkin nämä meillä asuvat. Mutta meidän ydinperheestä kotona olemme me. Ja vanha klisee, kuinka nopeasti aika meni ja osasinko nauttia lapsiajasta tarpeeksi!? Ja kuinka nautin kun he tulevat käymään ja saan viettää aikaa heidän kanssaan.

Luopuminen koittaa myös ajatellen näitä meillä asuvia lapsukaisia. Se on kuitenkin erilaista. Mielen täyttää tuolloin varmasti haikeus ja suru, mutta silti se on erilaista. Tämä on työtä, vaikka sitä erilaisesti ja 24/7 tehdäänkin. Luodaan ihmissuhde, mikä kestää läpi elämän. Olemme olemassa heillekin, vaikka eivät enää meillä asu. Hauskaa on miettiä millaiseksi suhde muodostuu sitten kun ovat muuttaneet pois. Tulevatko kuinka käymään? Minkälainen keskusteluyhteys säilyy? Olemmeko yhtä paljon heidän arjessa kuin olemme näiden omien aikuisten lasten? Vuosien varrella varmasti saamme jo nähdä minkälaisia aikuisia meistä heille muodostuu.

Voi sentään, luopuminen! Pakkohan se on irti päästää, muistelee vain omaa aikuisuuteen opettelemista. Kotoa halusi päästä omilleen. Näyttää, että kylläpä me pärjätään. Näin me luodaan omia perinteitä ja omaa meidän perhettä. Onneksi tuolloin ei tiennyt mitä tulee elämässä eteen. Onneksi en tiennyt paljonko minua on elämän koulittava, että saavutan tämän mitä nyt olen. Ja oisinpa tiennyt, että aika menee aikuisten oikeasti niin nopeaa.










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti