Sanojen tarkoitus

Olen viime aikoina pohtinut sanoja. Tai aina sanat on tärkeitä, tämän syksyn kirjoittamisen kurssin jälkeen sitä on miettinyt kuinka erilaiselta sanat kuulostaa itse kullenkin. Sanojen merkitystä. Sitä, että joku sana tarkoittaakin minulle eri asiaa kuin jollekin toiselle. Jopa niin, että kuulen sanan eri äänensävyllä sanottuna kuin mitä se edes sanottiin. Tuo kirjoittamisen kurssitapaamiset oli verkossa ja meitä naisia oli eri puolelta Suomea ja yksi Skotlannista. Kun asuu kauan ulkomailla väkisinkin jää äidinkielen kehityksestä. Hänen käyttämänsä sanat ja kieli oli todella raikasta ja rikasta, koska se oli erilaista suomen kieltä.

Meillä asuva lapsukainen omaa myös erilaisen sanavaraston. Hänen lausahdukset menee toisinaan legendaaristen lausahdusten puolelle ja jäävät perheeseen lentäviksi lauseiksi. Toisinaan hänen on vaikea löytää sanoja ja kertoa mitä tarkoittaa, sanat on tärkeitä ymmärretyksi tulemiselle. Kaikki ne pienet, yksittäisetkin sanat siellä lauseiden keskellä. 

Parisuhteessa sanojen tarkoitus on muodostunut meille tutuksi 27 vuoden aikana. Mitä luultavammin aina tiedämme toistemme perimmäisen ajatuksen, mutta päivän toimet, omat mietteet, kaikki ympärillä tapahtuva vaikuttaa siihen kuinka toisen sanat kuulemme. Monesti otamme pienenkin sanan syyniin ja takerrumme siihen, vaikka kuultu asiakokonaisuus on meille tuttu ja voisimme luottaa kuulemaamme. Luottaa siihen, ettei se toinen nyt tarkoita niin kuin tunnen. Ja nimenomaan niinkuin tunnen. Ne tunteet suurennuttaa yleensä noita pieniä muttia, ehkiä ja jossia. 

Lapsukaisen sanat on monesti kovin oivallisia. Hän käyttää sellaisia sanoja, mitkä kuvaa oikeaa asiaa, mutta ei ole virallisesti oikea sana. Esimerkiksi kyynelkanava on itkureikä, talvi on joulu, tonttukoira on kääpiömäyräkoira. Kaikki nuo hänen sanansa on täysin ymmärrettäviä. Reiästähän se kyynel tulee, joulu on talvella, tonttu ja kääpiö. Siinä tilanteessa kun hän asiaa selittää, on monesti vaikeuksia a) päästä kärryille mistä puhutaan b) yrittää pysyä pokkana. Kun pokka pettää, on se kyllä selitettävä lapselle ja silloin nauru raikaa häneltäkin. Mutta kun muut ei ymmärrä sanoja taikka mitä kertoo, turhautuminen paistaa kaikin tavoin lapsesta. Meillä kaikilla on tarve tulla ymmärretyksi. Saada omat sanat kuuluviin. Saada toinen nauramaan juuri minun sanoilla. Lapsukainen esimerkiksi toistelee silloin tällöin sanaa, mikä sai meidät ensimmäisen kerran nauramaan...fresipentti(presidentti).

Yleinen viisaus; mitä puhut, sitä kylvät. Yksi tärkeimmistä työkaluista luoda turvattomuuden kokeneelle turvaa. Ei tarvita sen suurempia ja monimutkaisia kursseja. Puhuessasi, aluksi itsellesi, rauhaa ja iloa, se leviää ympärillesi. Yhtään vähättelemättä trauman kokenutta taikka niitä tunteita sieltä. Ne kulkee matkassa mukana meillä kaikilla ja niistäkin on puhuttava. Onneksi Suomessa on trauman käsittelyyn saatavilla alan ammattilaiset. Ne kannattaa aina käyttää hyväksi. 

Joku viisas on jossain sanonut " Päivä jolloin istutat siemenen, ei ole päivä jolloin syöt hedelmän." 

Haluan oppia vielä kärsivällisemmäksi kuuntelemaan sanottuja sanoja ja olla värittämättä niitä tunteillani. Uskon, että se helpottaa lastenkin oloa, kun tunteet ei väritä sanojen ääriviivoja tarkasti. Kuitenkin kun tunne värittää, se saa mennä reippaasti yli rajojen. 

Tunteet ja sanat. Tunteminen ja ymmärtäminen. Tunnesanat ja sanotut tunteet.

Erilainen äitiys

Äitiyttä taitaa olla niin montaa lajia kuin on äitejä. Minulla äitiys on jakautunut monenlaisesti. On nimensä mukaista äitinä oloa, sijaistettua ja tukevaa äitiyttä. Näin kun ne jaottelee, niitä pystyy ajattelemaan erilaisina osina minua, mutta eihän se arkena jaotu näin karkeasti. Jokaisessa roolissani olen minä, mutta kyllä sitä lähestyy lapsia erilaisesti.

Kaikilla meillä on omat hankaluutemme elämässä, mutta sellaisena raakaotoksena yleensä on ajatus, lasten ollessa pieniä, myös huolet ja murheet on sitä. Lasten kasvaessa huolet muuttaa muotoaan. Ei se äidin sydän muuksi muutu vaikka lapsi kasvaa. Meillä kaikki kolme jo aikuistuneet, nuorin juuri armeijassa. Enää ei mietitä millaset toppahousut hankitaan taikka onko luistimet taas pienet. Nyt puhutaan töistä, lainanmaksusta ja auton hankkimisesta. Ja silti äiti miettii illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi jokaista heistä. Kiitän maailmankaikkeutta watsapista, melkein kuin kaikki koolla useasti viikossa, kun sinne joku laittaa viestiä ja toiset vastaa. 

Viime keväänä havahduin ajatukseen, että olen kaikille lapsille saatavilla joka ainoa sekunti koko päivän. Halusin kipeästi  jotain vain minulle -aikaa. Ja pieni välihuomautus, että puolisolle kyllä ains saatavilla. 26 vuoden aikana toinen on muodostunut puoliskoksi ja osaksi minua. Olin helmikuusta käynyt lyhytterapiassa ja terapeutti ehdotti kirjallisuusterapiaa. Ja tuo ryhmä osoittautui yhdellä sanalla WAU kokemukseksi.

Tyttäremme on kaikella muulla lailla meidän, muttei biologisesti ja hänen kohdallaan opettelin jakavaa äitiyttä. Talvisin olimme pitkiä aikoja erossa. Oikeastaan oma ikävä oli sysättävä syrjään, koska näki poikien ikävän täällä ja skypen välityksellä tytön. Aina kun skype soitti usein suuntaan tai toiseen, tiesi että ikävä on vallannut. Mutta voi noita kesiä kun lapset oli pieniä! Omat haasteensa kaikessa, mutta nyt kun lapset puhuvat muistoistaan, voi todeta ettei ole aivan mönkään mennyt. Kuulemma kolme haavia pikku kalojen pyydystämiseen olisimme voineet hankkia sen yhden sijaan. 

Tukevaa äitiyttä opettelin onneksi ennen tätä sijaisäidin hommaa. Sai pieninä annoksina tutustua siihen osaan itsessään. Tukiperheenä toimitaan viikonloppu kerran kuussa. Todellinen tutustuminen lapsiin kestää näin pidempään. Lähinnä nuo viikonloput on yhdessäoloa ja lasten kanssa jotain tekemistä. Annetaan sinne kotiin levähdyshetki. Havaintoja tehdään lasten käyttäytymisestä ja kirjataan raporttien muodossa sosiaalityöntekijälle, mutta päävastuu kasvattamisesta on siellä kotona. Toki voidaan palavereissa hakea kodin haasteita ja yhdessä niitä asettaa päämääriksi tukitoimintaan. Tukiperheäitinä teen lasten kanssa paljon asioita, pelaamme, juttelemme, askartelemme, ulkoilemme. Oikeastaan viikonloput suunnitellaan päivä kerrallaan lasten kanssa, mitä seuraavaksi kukakin haluaa tehdä. Puoliso vastaa keittiöstä viikonloppuisin, viisi lasta syö paljon ja koko ajan! Ja kun mukana on diabeetikko, on ruokailut mietittävä. Jos synttärisankari haluaa pitsaa, se sovitetaan päiväruuaksi, ettei yöllä sokerit nouse.

Sijaisäitiys.....että minusta tulee sijainen, tarkoittaa ettei joku ole virassaan. Kun ajattelen asiaa niin, että joku sijaistaisi minua, en saa vietyä ajatusta edes loppuun asti. Ja kun näin ajattelen, tällöin minulta on noustava kunnioitus sitä äitiä kohtaan jonka sijaisena toimin. 

Meillä kaikilla on omat tapamme ja kodin säännöt, hoidamme kalenterimme eri lailla. On kuitenkin paljon helpompaa kun hyväksyy toisen erilaisen arjen, kuin yrittää käydä kenenkään kotia muokkaamaan samanlaiseksi kuin minun. Jo tuolloin kun tyttäremme matkusti kahden kodin väliä, oli hyväksyttävä ettei kaikki mene siellä toisessa kodissa kuten minä teen.  Jotenkin kaikkien lasten kohdalla on käynyt niin, että omaamme perheiden kanssa hyvinkin samanlaisen punaisen langan kasvatuksessa. Se hienosäätö tapahtuu juurikin näissä omien kalentereidemme suojissa ja se vain on hyväksyttävä. Tai keskityttävä omaan tekemiseen ja luotettava omiin vaistoihin. Ja kun luottaa itseensä siinä tekemisessä, tietää tehneensä parhaansa. Ja se riittää.

Sijaisäidin kurkiaura

Lenkillä ollessa näin kuinka kurjet harjoittelivat auraansa muuttolentoon. Aina samaan aikaan, samasta paikasta toiseen siirtyi valtava joukko lentäen matalalla huudon kera etsien omaa paikkaansa aurassa. Juuri ennen peltoa, minne laskeutuivat, aura sai muotonsa, huudon kuitenkin jatkuessa. Osa porukasta oli vanhuksia, monta muuttolentoa tehneitä. Ja osa nuoria, ensimmäistä auraansa harjoittelevia. Tuo kurjen huuto kuulosti todella huudolle, mutta oli lohduttavaakin. Omalla äänellään ne juttelivat ja ohjeistivat ensikertalaisia. 

Sijaisäitinä koen monesti takertuvani pieniin yksityiskohtiin ja hokevani puuduttavasti koko ajan samoja lauseita. 

" Hei, mitä nyt tarkoitat?" " Rauhoituppa nyt sieltä sisältäpäin, huomaatko kun sormet napsuttaa toisiaan, se monesti tarkoittaa ettet kuuntele" "Voisitko vastata siihen kysymykseen mitä kysyn, ei siihen mitä ajattelet minun tarkoittavan". Onko lapset menossa ylivirittyneeseen tilaan? Pian tästä on mentävä katsomaan mitä tuo nauru tarkoittaa. Onko nämä pieniä yksityiskohtia vai paloja isommasta kokonaisuudesta? Huoh...on vain luotettava siihen omaan sen hetkiseen arvioon missä mennään. Milloin puututaan ja milloin otetaan se opetuskohta mukaan kuvioon. Kyllästymiseen asti on "huudettava" auraan takaisin sieltä sivummalta.

Lapset on hämmästyttävän puhuvia. Kun heille löytää mielikuvan keskusteltavasta aiheesta, he osaavat kertoa omia ajatuksiaan. Tunteita on vaikea itse osata nimetä, mutta auttamalla nekin löytyy. Monesti lähestymme tunnetta ajatuksella missä se tuntuu, minkä muotoinen se on, minkä värinen tai makuinen se on. Näin lapsen ei tarvitse heti olla sanomassa tunnetta, mikä useimmiten on negatiivinen. Tällöin myös se negatiivinen tunne voi muuttua hiukan positiivisemmaksi, kun se saa vähän jotain muotoja. Ja varsinkin lapsen mielessä iso ja vahva tunne hiukan helpottaa. Taitaa kaikilla olla helpompaa kun löytää ääriviivat tunteilleen, ajatuksilleen jopa keholleen. Löytää oma paikkansa aurassa muiden seassa.

Suhtaudun sijaisäitiyteen työnä. Lapset eivät ole meidän emmekä halua heidän meitä kutsuvan isäksi ja äidiksi. Olemme asiasta heidän kanssa jutelleet ja lapsillekin oli helpompi, etten vienyt äidin roolia. Minua kutsutaan etunimellä ja äiti on äiti. 

Suhtaudun lapsiin kuitenkin leijonaäidin lailla. Uskaltakoon joku käydä heitä vastaan ja saa minut eteensä! Teen kaikkeni, että heidät otetaan tasa-arvoisesti porukkaan kuin porukkaan, minne milloinkin mennään. 

Lapset kuuluvat meidän perheeseen. He saavat ajatella omistavansa isosiskon ja -veljet. He saavat ajatella, että meillä on kesämökki ja me käydään aina hiihtolomalla pohjoisessa.  Kun kuuluu perheeseen se edellyttää, että perheessä ollaan tämän perheen lailla. Lapsille on esimerkiksi hiukan erilaiset odotukset pöytätavoissa kuin tukilapsille, jotka käyvät vain viikonloppuisin. Tästäkin juteltiin lapsille ja huomasi kuinka he ottivat sen kunnia-asiana, että meidän perheessä toimitaan näin. Olemme erityisempiä muihin meillä oleviin lapsiin nähden. Eli auraan otetaan ensikertalaiset kuin vanhat konkaritkin.

Monesti kun tulee puheeksi mitä teemme työksemme, kuulemme kuinka arvokasta työtä teemme. Sitähän se on. Vaikuttamalla yhden elämään, tulee vaikuttamaan hänen kauttaan monen muunkin. Kaikkia ei edes tiedä. Mutta eikö näin ole kaikissa töissä missä vaikutetaan lähimmäisen elämään? 

Kyllä ne siivet kantaa, vaikkei kantaisikaan aivan kurkien lentokorkeudella. Lohduttavaa on, että sen siivet omistavankin tätyy harjoitella lentotaitoa. Päivästä toiseen samoja, tuttuja asioita läpikäyden. Jokainen löytää vieläpä sen oman auransa, missä on parasta lentää. On luotettava myös tuuleen, sen rajuuteen ja lempeyteen. On otettava tuuli ystäväksi, eteenpäin vieväksi voimaksi, jolta oppii. On luotettava, että opitut asiat on jääneet mieleen ja ne kantaa omalla lentokorkeudella.