Lenkillä ollessa näin kuinka kurjet harjoittelivat auraansa muuttolentoon. Aina samaan aikaan, samasta paikasta toiseen siirtyi valtava joukko lentäen matalalla huudon kera etsien omaa paikkaansa aurassa. Juuri ennen peltoa, minne laskeutuivat, aura sai muotonsa, huudon kuitenkin jatkuessa. Osa porukasta oli vanhuksia, monta muuttolentoa tehneitä. Ja osa nuoria, ensimmäistä auraansa harjoittelevia. Tuo kurjen huuto kuulosti todella huudolle, mutta oli lohduttavaakin. Omalla äänellään ne juttelivat ja ohjeistivat ensikertalaisia.
Sijaisäitinä koen monesti takertuvani pieniin yksityiskohtiin ja hokevani puuduttavasti koko ajan samoja lauseita.
" Hei, mitä nyt tarkoitat?" " Rauhoituppa nyt sieltä sisältäpäin, huomaatko kun sormet napsuttaa toisiaan, se monesti tarkoittaa ettet kuuntele" "Voisitko vastata siihen kysymykseen mitä kysyn, ei siihen mitä ajattelet minun tarkoittavan". Onko lapset menossa ylivirittyneeseen tilaan? Pian tästä on mentävä katsomaan mitä tuo nauru tarkoittaa. Onko nämä pieniä yksityiskohtia vai paloja isommasta kokonaisuudesta? Huoh...on vain luotettava siihen omaan sen hetkiseen arvioon missä mennään. Milloin puututaan ja milloin otetaan se opetuskohta mukaan kuvioon. Kyllästymiseen asti on "huudettava" auraan takaisin sieltä sivummalta.
Lapset on hämmästyttävän puhuvia. Kun heille löytää mielikuvan keskusteltavasta aiheesta, he osaavat kertoa omia ajatuksiaan. Tunteita on vaikea itse osata nimetä, mutta auttamalla nekin löytyy. Monesti lähestymme tunnetta ajatuksella missä se tuntuu, minkä muotoinen se on, minkä värinen tai makuinen se on. Näin lapsen ei tarvitse heti olla sanomassa tunnetta, mikä useimmiten on negatiivinen. Tällöin myös se negatiivinen tunne voi muuttua hiukan positiivisemmaksi, kun se saa vähän jotain muotoja. Ja varsinkin lapsen mielessä iso ja vahva tunne hiukan helpottaa. Taitaa kaikilla olla helpompaa kun löytää ääriviivat tunteilleen, ajatuksilleen jopa keholleen. Löytää oma paikkansa aurassa muiden seassa.
Suhtaudun sijaisäitiyteen työnä. Lapset eivät ole meidän emmekä halua heidän meitä kutsuvan isäksi ja äidiksi. Olemme asiasta heidän kanssa jutelleet ja lapsillekin oli helpompi, etten vienyt äidin roolia. Minua kutsutaan etunimellä ja äiti on äiti.
Suhtaudun lapsiin kuitenkin leijonaäidin lailla. Uskaltakoon joku käydä heitä vastaan ja saa minut eteensä! Teen kaikkeni, että heidät otetaan tasa-arvoisesti porukkaan kuin porukkaan, minne milloinkin mennään.
Lapset kuuluvat meidän perheeseen. He saavat ajatella omistavansa isosiskon ja -veljet. He saavat ajatella, että meillä on kesämökki ja me käydään aina hiihtolomalla pohjoisessa. Kun kuuluu perheeseen se edellyttää, että perheessä ollaan tämän perheen lailla. Lapsille on esimerkiksi hiukan erilaiset odotukset pöytätavoissa kuin tukilapsille, jotka käyvät vain viikonloppuisin. Tästäkin juteltiin lapsille ja huomasi kuinka he ottivat sen kunnia-asiana, että meidän perheessä toimitaan näin. Olemme erityisempiä muihin meillä oleviin lapsiin nähden. Eli auraan otetaan ensikertalaiset kuin vanhat konkaritkin.
Monesti kun tulee puheeksi mitä teemme työksemme, kuulemme kuinka arvokasta työtä teemme. Sitähän se on. Vaikuttamalla yhden elämään, tulee vaikuttamaan hänen kauttaan monen muunkin. Kaikkia ei edes tiedä. Mutta eikö näin ole kaikissa töissä missä vaikutetaan lähimmäisen elämään?
Kyllä ne siivet kantaa, vaikkei kantaisikaan aivan kurkien lentokorkeudella. Lohduttavaa on, että sen siivet omistavankin tätyy harjoitella lentotaitoa. Päivästä toiseen samoja, tuttuja asioita läpikäyden. Jokainen löytää vieläpä sen oman auransa, missä on parasta lentää. On luotettava myös tuuleen, sen rajuuteen ja lempeyteen. On otettava tuuli ystäväksi, eteenpäin vieväksi voimaksi, jolta oppii. On luotettava, että opitut asiat on jääneet mieleen ja ne kantaa omalla lentokorkeudella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti